Maalailua pohjolan mystiikalla

Pohjannaula: Pässinpää (Herodes)

Noin kaksi vuotta sitten näin Pohjannaulan puusointisella Telakalla Tampereella. Yhtyeen esiintymisessä oli tunnistettavasti pohjoiskarjalaista juurta, muistoja Sielun Veljien hengestä sekä reipasta vallattomuutta, jota Hank & His Milkmen, ja myöhemmin Nypykät, sekoitti juomalauluihinsa.

Toisen kokopitkän levynsä, Pässinpään, kansimaalauksessa lipuu kansallisasuinen neito ohitse puuvenellä, takakannessa soittajapojat ovat valokuvassa asettuneet nuotion ääreen metsikössä musisoimaan. Jokin näissä asetelmissa aina vierottaa. Ehkä liika selkeys, osoittelevuus ja banaali rajaavuus: me olemme metsästä, meidän musiikkimme synytyy puhtaasta luonnosta niin kuin me itsekin.

Ja ei voi olla totta! Levyn ensimmäinen biisi alkaa laineen liplatuksella, niillä hetkillä, kun airo koskettaa veden pintaa. Lintujen liverrys raikaa taustalta.

Pässinpään soitossa on yhä samanlaiset henget hallussa kuin kaksi vuotta sitten keikalla. Lämpimiin kapakoihin sopiva, tanssittava jytke vetoaa ja kesäjuhlien auringonlaskuihin iskevä tunnelma antaa paljon anteeksi heikkouksille.

Mutta jykevä, hetkittäin jopa mahtipontinen, tervainen, syvänteinen, routainen, väkäleukainen, itkuvirsinen, neitoinen, pyyntiloitsuinen, kankahainen, sammalvuoteinen maalailu vedättää yli. Ylisiltä maalailussa paistaa kopion maku: kaikki on liian tuttua ja tavanomaista.

Ainoastaan rumpuja ja keritsimiä soittavan Juha Mennan kiintoisiksi sanoittamat Puolikuollut mies ja Kirjanpainaja antavat miellyttävää vihjettä siitä, että Pohjannaula pystyy halutessaan nousemaan tuttuuden yläpuolelle.

Muuten vaatii melkoisen annoksen ylimääräistä ystävyyttä tuttuakin tutummalle luonnon ja pohjolan mystiikalle jaksaakseen yhtyeen kanssa levyllisen loppuun asti. Keikalla tätä kuuntelee varmasti vieläkin mielellään.

TERO SALONEN